Voihan Humu!

Huh huh. Onpa ollut viikko. Olen tullut erittäin vakuuttuneeksi siitä, että emme ole ihan hetkeen ottamassa omaa koiranpentua! Ensinnäkään ei ole yksinkertaisesti aikaa. Neljä lasta huolehtivat siitä, että äiti pysyy kiireisenä ja koiranpentu vaatisi myös paljon aikaa ja huolenpitoa. Ja kun on jo ennestään yksi koira ja kolme kissaa, niin tällä viikolla olen saanut toimia myös erotuomarin roolissa. Pipsa-koira kokee ilmeisesti, että Humu tulee pahasti hänen reviirilleen ja alkaa sananmukaisesti räkyttämään, kun Humu tulee liian lähelle. Ja Humu tietysti haukkuu takaisin, tuloksena välillä korvia huumaava räkytyskonsertti... Vaikka kylläpä tässä yhtenä päivänä nauratti, kun tuo räkytys oli kiivaimmillaan ja kun menin paikalle, niin se loppui kuin seinään! Molemmat koirat tuijottivat minua jotenkin syyllisen näköisinä ja sitten käänsivät päänsä sivulle, ihan kuin ajatellen "Ei me ainakaan sitä meteliä täällä pidetty"...

Pihalla aarteita etsimässä

Humun iltavillit

 Humun hampaissa on saaneet kyytiä niin lasten lelut kuin kengätkin. Onpa se muutamat housunlahkeetkin purrut rei'ille ja ulkoportaiden pielessä oleva tuija on kaluttu lähestulkoon kokonaan. Talon nurkalle se kaivoi kuopan ja välillä se ottaa ruokakuppinsa hampaisiin ravistaen sitä samalla, jolloin pöperöt lentävät pitkin lattioita. Mutta kun vahtimaan en jouda ihan joka sekunti tuon pikku veijarin touhuja, niin on sanomattakin selvää, että myös tuhoa ja sotkua syntyy. Harmittaahan se vähän, mutta en osaa olla kovin vihainenkaan. Ja kun Humu katsoo minua ystävällisillä, iloisilla silmillään häntä heiluen niin sydämeni sulaa.

Oikeastaan Humu tuntuu olevan välillä kuin pikkulapsi. Silloin kun on hiljaista, on syytä mennä katsomaan mitä se oikein puuhailee. Viime päivinä sillä on tullut tavaksi mennä saliin sohvan suojiin järsimään lasten käsinukkea. Ja kun huomaan asian, se säntää pakoon käsinukke suussaan ja pakoreitti on aina sama! Sohvan takaa kurvaten ovelle ja jossain vaiheessa se tiputtaa aarteen suustaan. Uskokaa tai älkää, minulle tulee varmaan ikävä tuota pientä konnuuksien tekijää. Onneksi se ei kuitenkaan lähde kauas. Ja varmasti se tulee meille myös uudelleen hoitoon, tekemään uusia konnuksia...